Olemme siirtymässä yhteiskunnassamme uuteen vaiheeseen toistemme auttamisessa. Talouskriisin syvetessä yhteiskunnan mahdollisuus huolehtia kansalaisistaan on rajallinen. Nyt tarvitaan yhteisöllisyyttä ja yritysten vastuuta ympäröivästä yhteisöstä.
Deloitten toimitusjohtaja Teppo Rantanen
Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ajatellaan helposti, että yhteiskunta huolehtii kaikesta, kunhan maksamme verot. Auttaminen ulkoistetaan ja luullaan, että asiat hoituvat. Näin ei enää ole.
Useiden yritysten yhteiskuntavastuutoiminta on virkistynyt viimeisten parin vuoden aikana, ja saanut uusia muotoja. Siitä on tullut kiinteä osa yritysten jokapäiväistä toimintaa.
Yksittäisten yritysten ponnistukset saattavat tuntua pieniltä, mutta yhdessä saadaan jo paljon aikaan. Esimerkkinä vaikkapa Pirkanmaan yrittäjien alullepanema Me emme irtisano –kampanja, jossa yritys sitoutuu olemaan irtisanomatta työntekijöitään, ja tähän on liittynyt jo yli tuhat yritystä.
Äskettäin kerrottiin myös yksityisestä perheyhtiöstä, joka lomautusten sijaan lähettää työntekijänsä täydellä palkalla töihin Kustaankartanon vanhainkotiin. Myös edustamani yritys on aktiivisesti mukana niin nykytaiteen, monikulttuurisuuden, ilmastonmuutoksen hillinnän kuin vanhustyön tukemisessa.
Valaistunutta oman edun ajamista
Eikö yritysten ainoa tehtävä olekaan tuottaa voittoa omistajilleen? Ja näin huonoina aikoina: eikö tällaisesta rahanmenosta tulisi luopua ja keskittää käytettävissä olevat varat omaan toimintaan?
Näihin kysymyksiin on herätty monissa yrityksissä. Yritysten johto ja omistajat joutuvat monista eri syistä nyt oikeasti harkitsemaan vastauksiaan vastuuasioissa. He päätyvät varmasti hyvin erilaisiin linjauksiin mm. taustastaan johtuen.
Yritykset yleensä suhtautuvat yhteiskuntavastuuseen kuten British Petroleumin entinen pääjohtaja lordi John Browne, joka totesi Stanfordin seminaarissa Lontoossa sen olevan lähinnä” valaistunutta oman edun ajamista” (enlightened self-interest).
Tässä suhtautumisessa on se hyvä puoli puhtaaseen hyväntekeväisyyteen tai filantropiaan verrattuna, että se motivoi yrityksiä jatkamaan yhteiskuntavastuuponnistelujaan kaikkina aikoina.
Yhteiskunnan kannalta monet tekijät puoltavat yritysten vastuullista toimintaa. Yksi syy on yhteiskuntarauhan säilyminen. Jos ne voivat lisäksi vaikuttaa myös perustarpeiden täyttämiseen ja peräti yhteiskunnan taloudellisen perustan takaamiseen, on tämä toiminta erittäin merkittävää sekä yhteiskunnan että yritysten itsensä kannalta.
Yritysten oma toiminta näyttää suuntaa yhteiskunnan kehittymiselle. Lomautusten ja irtisanomisten vaikutukset ovat arvaamattoman isot. Markkinapsykologia toteuttaa itse itseään ruokkivaa, negatiivista spiraalia, jolloin yritys joka irtisanoo tai lomauttaa, joutuukin välillisesti itse kärsimään aiheuttamastaan kysynnän puutteesta.
Joidenkin mielestä on väärin, että yritykset ottavat yhteiskunnallisia vastuutehtäviä hoidettavikseen, kuten esimerkiksi hoivapalveluita. Jos toimitaan yhteisten pelisääntöjen mukaan, ei ole kai kuitenkaan mitään syytä, miksi yritykset eivät voi olla vastaamassa tietyistä osista yhteiskunnan toimintaa.
Nuorille vastuullinen toiminta rahaa tärkeämpää
Oman, kolmenkymmenen vuoden kokemukseni perusteella uskallan väittää, että perheyritystyyppiset yritykset hoitavat pitkällä aikajänteellä yhteiskuntavastuuvelvoitteitaan paremmin kuin julkiset, listatut yhtiöt.
Lyhyellä tähtäimellä näin ei välttämättä ole, mutta jos perheyhtiön kvartaali näyttää todella olevan 25 vuotta, se toimii vastuullisesti ympäröivään yhteiskuntaan, sidosryhmiin ja omiin työntekijöihin. Mistä tämä johtuu?
Osittain kyse on johdon tavoiteasetannasta, jossa korostuu lyhytkautisen tulosseurannan tavoitteet. Perinteisesti hyvän johtajan malliin ei ole kuulunut pehmoilu.
Kaikille yrityksille yhteinen piirre on pula hyvästä työvoimasta. Sen saamiseksi yritysten on kyettävä osoittamaan vastuullisuutensa pitkällä aikavälillä. Työelämäänsä aloittavien sukupolvien arvomaailmassa yhteiskuntavastuukysymyksiä pidetään jopa rahaa tärkeämpänä.
En ole samaa mieltä siitä, että yritykset olisivat vain juridisia kokonaisuuksia, joissa ei ole ihmistä. Mielestäni kasvoton omistajuus on myytti, joka pitää murtaa. Kasvotonta omistajuutta ei ole olemassa.
Jokaisen omistajan takaa löytyy ihminen, jolta tulee kysyä, mitä tämä yksilö haluaa omistuksellaan tehdä. Jokaisen rahaston takaa löytyy lopulta sijoittaja, jokaisen eläkeyhtiön takaa omistaja, valtio-omistuksen takaa vallankäyttäjä. Heiltä pitää kysyä, mikä heidän tahtotilansa on yrityksen yhteiskuntavastuun suhteen.
Vahvat johtajat yrityksissä ymmärtävät tämän. Ei ole tarpeen piiloutua kasvottoman omistuksen taakse tekemiensä päätöksien vuoksi. Ihmisyyteen liittyy kyky ymmärtää, mitkä päätökset ovat oikein ja mitkä väärin. Tässä suhteessa myös yhtiöt ovat moraalisia toimijoita. Parhaimmillaan yritykset voivat auttaa yksilöä toteuttamaan omaa näkemystään paremmasta yhteiskunnasta auttamisen, taiteen, tieteen tai itsensä kehittämisen kautta.
Tätä keskustelua haluan puheenvuorollani virittää käyntiin, ja näitä asioita tulen myös jatkossa käsittelemään tässä blogissani
Teppo Rantanen
Toimitusjohtaja, Deloitte & Touche Oy
2005-2009 puheenjohtaja Amerikkalainen Kauppakamariyhdistys Suomessa ry